Ystäväni Owen Meany, John Irving

Alkuperäinen teos A Prayer for Owen Meany, Garp Enterprises Ltd. 1989.

Suomentanut Kristiina Rikman, Kustannusosakeyhtiö Tammi.

Sivumäärä: 667

”Kavahtakaa ihmisiä jotka nimittävät itseään uskovaisiksi; varmistakaa että tiedätte mitä he sillä tarkoittavat – varmistautukaa siitä että he tietävät itse mitä tarkoittavat!” 

s. 618

Ystäväni Owen Meany edustaa Irvingin tyyliä selkeimmillään. Rakastettavat, erikoiset hahmot seikkailevat jälleen kasvutarinassa, joka tähtää suurempaan merkitykseen. Tällä kertaa keskeisenä teemana on usko.

Matkan määränpää on Owenin kohtalon toteutuminen, joka ei ehkä olisi ihan niin ihmeellinen, jos koko teos ei olisi ensin taustoittanut tapahtumaa kunnolla. Lukijaa valmistellaan tuota hetkeä varten, palaset on sijoiteltu pitkin tarinaa ja lopussa palapeli on valmis: hienointa on ymmärtää, mikä merkitys sillä kaikella oli. Lisäksi tarinan myötä saa seurata henkilöiden kehitystä ja oppia tuntemaan heidät.

Kädet tai lähinnä niiden puuttuminen on keskeisin toistuva symboli, joka nousee eniten esille tapahtumien joukosta. Käsien avulla Owen kertoi asioita ja pelasti Johnin. Lopulta hänen omat kätensä olivat ainakin sankarin, jos eivät ihan Jumalan kädet. Myös Owenin erikoinen ääni oli lopulta tärkeä, ja isojen kirjainten käyttö hänen puheessaan oli perusteltua.

Kerronta tapahtuu Owenin ystävän Johnin näkökulmasta. (Huomautuksena mainittakoon, että myös Kaikki isäni hotellit -kirjassa näkökulmahenkilö oli John, joten en voi olla ajattelematta, että tässä olisi vähän omaelämäkerrallisuuttakin.) Hahmona John on, kuten muutkin hahmot, hyvin rakennettu, ja hän on hyvin tärkeä lopputuloksen kannalta. Hän seuraa sivusta Owenin mielenkiintoista tarinaa ja käy läpi omaa tarinaansa, johon kuului oman itsensä löytämistä sekä isän etsimistä. Jos Owen olisi itse kertojana, ei syntyisi samanlaista kiehtovan arvoituksellista tunnelmaa, Owenin ympärille. Owenin hahmon hohto kärsisi. Kerronnasta syntyy myös mielikuva, että John kertoo muistojaan Owenista: hän tietää jo, mitä tapahtuu, muttei paljasta sitä vielä. John onkin sopiva valinta näkökulmahahmoksi, koska hän tuntee Owenin hyvin. Hänellekin Owen säilyy vielä osin salaisuutena. Johnin silmin Owen vaikuttaa melkein profeettamaiselta, ja Owen taisi ajatella olevansa sitä itsekin.

Ennen kaikkea teos avaa rohkean kannanoton uskonnollisuuden luonteeseen ja kipukohtiin. Kirkot käyvät keskinäistä kamppailua jäsenistään ja opeistaan. Toiset uskovat kyseenalaistamatta mitään, kun toiset epäilevät. Owen otti uskonsa hyvin vakavasti eikä epäillyt esittää kantaansa muille. Johnin usko puolestaan tarvitsi syntyäkseen Owen Meanya. Mitä usko lopulta on ja mihin se perustuu? Voiko ihmeitä tapahtua ja mikä on niiden rooli uskossa?

Rakkaimmat ystäväni, James Herriot

Julkaistu Suomessa 1992, Otava

Suomentanut Aarne Lahtinen

Alkuperäinen teos Every Living Thing

Sivumäärä: 365

Eläinlääkärikirjailijan James Herriotin seikkailut jatkuvat! Luettuani Kaikenkarvaiset ystäväni kahteen kertaan Rakkaimmat ystäväni oli tervetullut löytö kirjastosta, sillä pidin Herriotin aiemmasta teoksesta kovasti. Mukavaa ja kevyttä luettavaa, ja tähän aikaan vuodesta toimi myös eräänlaisena motivaatioina pääsykoeurakan keskellä.

Tällä kertaa kerronta on aiemmasta poiketen episodimaisempaa ja ajallisesti hyppivää. Kaikenkarvaiset ystäväni oli juoneltaan yhtenevämpi siinä missä Rakkaimmat ystäväni eteni lyhyin katsauksin. Lyhyillä luvuilla on tapana nopeuttaa lukemistani, koska kynnys aloittaa uusi luku on tällöin pienempi, ja niin kävi tälläkin kertaa. Piti oikein ryhtyä säästelemään viimeisiä pätkiä.

Minua tässä kirjassa, kuten edellisessäkin lukemassani kirjassa, motivoi se, ettei eläinlääkärin ammatista anneta turhan siloteltua kuvaa. Herriot kertoo toki hyvistä ja hauskoista tapauksista, mutta muistaa myös mainita työnsä varjopuolia. Hän osaa kyllä suhtautua epäonnistumisiinkin huumorilla, mikä antaa teokselle kepeän tunnelman. Osittain omaelämäkerrallinen tyyli antaa eloa. Kirjassa tavataan vanhat tutut hahmot, mutta myös uusia mielenkiintoisia henkilöitä, ja lisäksi saadaan kuulla myös muita hyviä tarinoita, jotka eivät suoraan liity eläinlääkärin työhön. Tarinat lämmittävät mieltä ja viihdyttävät.

Vähän häiritsi se, että joillekin eläinten nimille on keksitty suomenkieliset vastineet: oli Mustia, Ollia ja Näppylää. Muuten ihan mukava teos, vaikka pidinkin aiemmasta enemmän ja se tulee aina olemaan minulle tärkeämpi.

The Raven King, Maggie Stiefvater

Julkaissut Scholastic Inc. (US) ja Scholastic Ltd. (UK) vuonna 2016.

Viimeinkin. Kestipä kauan, ennen kuin sain aikaseksi tarttua The Raven Cycle -sarjan viimeiseen osaan. Luin aiemmat osat jo viime vuoden puolella ja olin hamstrannut tätä viimeistä jo aika kauan. Nyt kun alkuvuoden säälimätön lukurupeama hellitti hiukan, saatoin lukea ihan rauhassa ja nautiskellen. Tammikuuni oli lukemisen kannalta jokseenkin yli-innokasta ja kärsimätöntä aikaa, joten tämä oli loistava rauhoittuminen tähän väliin. En tässä tekstissä ala esittelemään juonta erityisemmin, kasaan vain ajatuksia, joita tarina herätti.

The Raven Cycle on minulle kirjasarja, jossa on vain mahdottoman hyvät hahmot ja mahdottoman hyvin rakennettu idea, joka pitää otteessaan loppuun saakka. Tykkäsin siis todella paljon. En ole lukenut Stiefvaterin muita teoksia, mutta aion ehdottomasti lukea joskus.

Tämä on tarina nuorista, joita yhdistää ikiaikainen taikuus ja jokin puuttuva asia elämässä. Blue elää keskellä meedioiden vastaanottoa ja tietää olevansa kirottu tappamaan tosirakkautensa suudelmalla. Kerran kuollut Gansey etsii tarkoitusta olemassaololleen, jonka hän on saanut vaihtokauppana Noahin elämästä. Ronan etsii unistaan rakkautta ja Adam vapautta.

Sarja erottuu hienosti muista samaa tyylilajia edustavista kirjoista omaperäisyydellään ja aitoudellaan. Taikuus on hiuksenhienoa ja häilyvää. Henkilöt ovat moniulotteisia ja eläviä, osaisinpa itse kirjoittaa yhtä hyviä. On vaikea osoittaa yhtä päähenkilöä, sillä kertoja käy monen henkilön, myös sivuhenkilöiden, ajatuksissa vaihtelevasti. Blue, joukon ainoa tyttö, oli aluksi se, jonka mielsin päähenkilöksi, mutta Aglionby Academyn pojat nousivat varsinkin myöhemmin yhä suurempiin rooleihin. Jokaisella hahmolla on tarkkaan rakennettu menneisyys ja omat motiivit, joten tarina on uskottava ja antaa paljon. Suhde hahmoihin syvenee jo varhain ja heistä alkaa oikeasti välittää.

Pidin erityisesti kirjailijan konkreettisesta tavasta kuvata tunteita. Ja siitä, miten kirja aina onnistui yllättämään. Monta kertaa pysähdyin ja haukoin henkeä, kun jotain tapahtui. Osasin kyllä odottaa tiettyjä tapahtumia, mutten ajatellut, että ne vain hyppäävät äkkiä ja varoittamatta esiin. Sanoisin, että Stiefvater on rohkea kirjailija. Hahmoja ei säästellä, mutta heistä välitetään.

Viimeistä kirjaa lukiessani mietin, kuinkahan tässä oikeasti käy. Alusta alkaen Gansey on tuomittu kuolemaan: voiko niin käydä oikeasti vai voiko sen välttää? Jos Gansey kuolee, saa tarina surullisen lopun, mutta jos taas ei, on tarinan uskottavuus vaarassa. Miten ratkaista tällainen tilanne ilman, että lopetus jää latteaksi?

Voin silti sanoa, että olin aika tyytyväinen loppuun. Se ei raastanut sydäntä, muttei myöskään alittanut odotuksia. Joten voi kai ajatella, että ihan hyvin siinä kävi. Ympyrät sulkeutuivat ja tarina päättyi. Jotain toivoa jatkon kannalta silti jäi, tuntuu siltä kuin hahmot oikeasti jatkaisivat matkaansa tuolla jossain, vaikkei heistä olekaan enempää tekstiä. Ehkä sitä joskus tulee. Lukisin mielelläni heistä lisää milloin tahansa.

Kärpästen herra, William Golding

Alkuteos: Lord of the Flies, ilmestynyt 1954 kustantajalta Faber and Faber Ltd., London

Suom. Juhana Perkki, ilmestynyt Suomessa 1960, Otava

Sivumäärä: 264

Tämän kirjan lukemista olin suunnitellut jo pitkään, kun viimein muistin sen kirjastoreissulla. Olen kuullut Kärpästen herrasta vain ylistäviä sanoja, enkä itsekään voi olla ylistämättä. Siitä huolimatta, että kirja on lyhyt ja varsinaista toimintaa ei ole erityisen paljon, se on hyvin lukijansa palkitseva. Luin siis kärsivällisellä otteella ja se kannatti.

Kirjan lopussa olevassa Helena Sormusen kirjoittamassa esittelytekstissä Kärpästen herraa luonnehditaan Robinson Crusoen vastakohdaksi. Robinson Crusoeta lukemattomana en osaa juurikaan antaa painoarvoa tälle väitteelle, mutta tunnen tarinan perusidean, mikä riittää ymmärtämään, mistä on kyse. Saarelle joutuvista koulupojista kertova tarina on myös itsessään selkeä: oivalluksen hetki ei voi jäädä huomaamatta. Voin vain harmitella, miksi en lukenut tätä kirjaa millään lukion äidinkielen kurssilla. Tästä olisi saanut hyvän esseen.

On vähän vaikeaa osoittaa kirjasta päähenkilöä, koska kerronta tapahtuu epäsäännöllisesti vaihdellen eri henkilöiden näkökulmista. Ensimmäinen esitelty henkilö on Ralph, jonka näkökulmaa nähdään eniten ja siksi varmaankin miellän hänet päähenkilöksi. Muita  tärkeitä henkilöitä ovat Possu, Jack ja Simon. Kertoja ei käy kovin paljon henkilöiden pään sisällä vaan kerronta on melko ulkoista. Loppua kohti Ralphin asema päähenkilönä korostuu selvemmin.

Saarella pojat valitsevat johtajakseen Ralphin, joka haluaa sopia yhteiset säännöt, jotta heidät voidaan pelastaa saarelta. Joukossa on nuorempia poikia, jotka eivät ymmärrä sääntöjen tärkeyttä, sekä Jackin johtama kuoro, joka haluaa pitää hauskaa ja leikkiä villi-ihmisiä. Heti alussa Jackin kapinallisuus paljastaa, että hän tulee aiheuttamaan ongelmia. Ainoa, joka todella seisoo Ralphin sääntöjen takana on Possu, joka osoittautuu järkevimmäksi henkilöksi koko saarella. Possu antaa neuvoja Ralphille ja takoo järkeä Ralphin päähän, kun tämän tekee mieli heittää aivot narikkaan. Aluksi pienoisyhteiskunta toimii siedettävästi, mutta sitten Jack ryhtyy itse päälliköksi ja alkaa hallita saarta väkivalloin. Lopulta Ralph on yksin kaikkia muita vastaan.

Kirja on täynnä vertauskuvia, joita on helppo tulkita pitkin matkaa. Itse tarina kokonaisuudessaan kuvaa ihmisten käyttäytymistä yhteiskunnassa: halutaan sääntöjä ja yritetään olla järkeviä, mutta samalla julmuus ja välinpitämättömyys puskevat esiin aivan vahingossa ja ihmisyyden rajat katoavat. Myös saarella asuvat pojat ovat lopulta sikoja oikeiden sikojen joukossa.

Lisäksi löytyy joukko muita vertauskuvia, jotka osaltaan täydentävät kokonaiskuvaa. Saari on rajattu alue, joten kukaan ei pääse pakenemaan. Poikien löytämän kaunis simpukka on demokratian ja järjestyksen merkki, kunnes se tuhotaan. Merkittävin symboli on kenties Peto, joka on mielestäni olennaisin pahuuden ruumiillistuma kirjassa. Metsässä lymyävä Peto lietsoo pelkoa ensin pienimpien lasten mielikuvituksessa. Vaikka Pedon läsnäolo aluksi kielletään, pelko leviää muihinkin ja sitten ollaankin jo Petoa etsimässä ja antamassa sille lahjoja. Peto oli kuitenkin ihminen itse.

”Kylläisinä ne laskeutuivat hänen hikeä pursuavalle iholleen ja sammuttivat janonsa. Ne ryömivät kutittaen hänen sieraimiensa alla ja loikkivat kuin sirkat hänen reisillään. Ne olivat mustia ja vihreänhohtoisia, ja niitä oli lukematon määrä. Ja Simonin edessä Kärpästen Herra roikkui virnistellen seipäänsä kärjessä.”

s. 179

Simon oli pojista se, joka ymmärsi pahuuden tulevan ihmisistä ja epäili pedon todella olevan olemassa. Kun hän sitten sianmetsästysreissun lopuksi jäi yksin metsään, hän koki houretilassaan hetken, jossa Kärpästen herra puhui hänelle. Se sanoi ääneen Simonin ajatukset: että Simon oli tiennyt, missä Peto piileksi ja että se odottaisi häntä, kun hän menisi alas muiden luo. Se oli oikeassa, sillä palatessaan heimon luo hän sai surmansa. Tämä oli olennaisin kohta kirjassa, ja siinä selvisi koko tarinan ydin. 

Pahuus, Jan Guillou

Tekijä: Jan Guillou

Kustantaja: WSOY-pokkari

Ilmestynyt Suomessa vuonna 1996.

Alkuperäinen teos Ondskan on ilmestynyt Ruotsissa vuonna 1981.

Suom. Veijo Kiuru

Sivumäärä: 338

Ankara kuri kotona ja kaveriporukan painostava laumahierarkia ovat tehneet 15-vuotiaasta Erikistä väkivallan ammattilaisen. Hän tietää tarkalleen, millaisia otteita kussakin tilanteessa käytetään ja osaa laskelmoida tappelutilanteet niin, että selviää niistä mahdollisimman varmasti voittajana. Jengin johtajana toisia pelottelemalla hän voi välttyä enimmiltä selkkauksilta, mutta kun kaverit äkkiä vierittävätkin syyn myymälävarkaudesta hänen niskoilleen, kaikki muuttuu.

Pahuus kertoo väkivallasta ja sen erilaisista käyttäjistä. Toisille se on tapa hallita, toisille puolustautumiskeino, toisille nautinto. Erik edustaa tästä kahta näkökulmaa: hän ei halua lyödä, mutta lyö kumminkin, jos katsoo tilanteen sitä vaativan. Hän ei nauti väkivallasta, mutta käyttää sitä pelotteluun ja tilanteiden hallitsemiseen. Taitavana puhujana ja tarkkana havaitsijana hän tietää, miten herättää pelkoa vastustajassaan. Hänen kaverinsa, älykäs mutta kiusattu Pierre, uskoo järkevämpään välienselvittelyyn ja yrittää neuvoa Erikiä olemaan vain mahdollisimman huomaamaton. Uudessa koulussa eivät kuitenkaan Erikin hyvät puhelahjat riitä, sillä siellä hallitsee ”toverikasvatuksen periaate”. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että vanhemmat oppilaat saavat käyttää valtaa nuorempiinsa ja nuorempien on toteltava rangaistuksen uhalla. Edes opettajat eivät puutu oppilaiden välisiin väkivaltaisuuksiin. Erik ei siedä lukiolaisten ylivaltaa, joten hän ryhtyy kapinoimaan järjestelmää vastaan, mikä tekee hänestä kiusaajien silmätikun.

Pahuudessa on kyse siitä, miten eri tavoin pahuus ilmenee ihmisissä. Mikä oikeastaan on suurinta pahuutta? Onko pahuus nyrkeissä vai ilkeissä sanoissa? Onko se sanomattomuudessa? Eri henkilöt edustavat kirjassa erilaisia pahuuden muotoja, mutta kysymykseksi jää, kuka on pahin? Onko kukaan oikeasti syytön? Pahoja eivät ole vain nuorempiaan löylyttävät lukiolaiset, vaan myös koulun henkilökunta, joka katsoo tapahtumia vierestä tekemättä mitään. Pahoja ovat myös nuoremmat oppilaat, jotka alistuvat nöyryytykseen ajatellen, että hekin aikanaan pääsevät hallitsemaan muita. Paha on myös Erikin pikkuveli, joka käyttää hyväkseen Erikin asemaa isän nyrkkeilysäkkinä.

Mielenkiintoista on se, että Erik on väkivaltaisuudestaan huolimatta hyvin älykäs. Hän havainnoi ja tulkitsee hyvin toisia ihmisiä ja osaa siksi pelata omat siirtonsa taitavasti. Eikä ole epäilystäkään, miten hän on sen oppinut, hänhän tulee perheestä, jossa väkivaltaa käyttää isä omaksi huvikseen. Kirjassa ei kerrota, miten Erikin isästä tuli poikansa kurittamisesta nauttiva hirviö, mutta Erikin motiivit lukija voi ymmärtää. Hän on oppinut, miten väkivaltaa käytetään, mutta hän on myös oppinut olemaan sen kohteena. Hän pohtiikin aihetta paljon Pierren kanssa jutellessaan:

"Tajuatko mitä minä tarkoitan, väkivalta on ihmisten päässä eikä niinkään paljon nyrkeissä niin kuin sinä luulet. Ja jos haluat tietää mitä minä uskon, tuskinpa minä lyön enää yhtään ainoaa kaveria niin kauan kuin olen täällä. Minä yritän siis selittää että väkivaltaa voi käyttää myös välttääkseen väkivaltaa. Joskus se saattaa olla jopa ainoa tapa."

Pohdinta pahuuden olemuksesta johtaa lopputulokseen, joka ei yllätä. Erikin mielestä itse pahuus on hänen oma isänsä, joka osoittautuu luultavasti ainoaksi, joka puhtaasti nauttii tuskan tuottamisesta. Ja vaikka Erik tiedostaa oman pahuutensa ja yrittää tukahduttaa sen, hänen tapansa kohdata isä koston merkeissä kertoo vain sen, ettei hän koskaan pääse menneisyyttään pakoon.

Tämä oli todella mieleenpainuva kirja ja voin kyllä sanoa pitäväni siitä, vaikka se oli väkivaltaisuudessaan ja raakuudessaan myös hyvin järkyttävä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.