Suom. Juhana Perkki, ilmestynyt Suomessa 1960, Otava
Sivumäärä: 264
Tämän
kirjan lukemista olin suunnitellut jo pitkään, kun viimein muistin sen
kirjastoreissulla. Olen kuullut Kärpästen
herrasta vain ylistäviä sanoja, enkä itsekään voi olla ylistämättä. Siitä
huolimatta, että kirja on lyhyt ja varsinaista toimintaa ei ole erityisen
paljon, se on hyvin lukijansa palkitseva. Luin siis kärsivällisellä otteella ja
se kannatti.
Kirjan
lopussa olevassa Helena Sormusen kirjoittamassa esittelytekstissä Kärpästen herraa luonnehditaan Robinson
Crusoen vastakohdaksi. Robinson Crusoeta lukemattomana en osaa juurikaan antaa
painoarvoa tälle väitteelle, mutta tunnen tarinan perusidean, mikä riittää
ymmärtämään, mistä on kyse. Saarelle joutuvista koulupojista kertova tarina on
myös itsessään selkeä: oivalluksen hetki ei voi jäädä huomaamatta. Voin vain
harmitella, miksi en lukenut tätä kirjaa millään lukion äidinkielen kurssilla.
Tästä olisi saanut hyvän esseen.
On vähän
vaikeaa osoittaa kirjasta päähenkilöä, koska kerronta tapahtuu
epäsäännöllisesti vaihdellen eri henkilöiden näkökulmista. Ensimmäinen esitelty
henkilö on Ralph, jonka näkökulmaa nähdään eniten ja siksi varmaankin miellän
hänet päähenkilöksi. Muita tärkeitä
henkilöitä ovat Possu, Jack ja Simon. Kertoja ei käy kovin paljon henkilöiden
pään sisällä vaan kerronta on melko ulkoista. Loppua kohti Ralphin asema
päähenkilönä korostuu selvemmin.
Saarella
pojat valitsevat johtajakseen Ralphin, joka haluaa sopia yhteiset säännöt,
jotta heidät voidaan pelastaa saarelta. Joukossa on nuorempia poikia, jotka
eivät ymmärrä sääntöjen tärkeyttä, sekä Jackin johtama kuoro, joka haluaa pitää
hauskaa ja leikkiä villi-ihmisiä. Heti alussa Jackin kapinallisuus paljastaa,
että hän tulee aiheuttamaan ongelmia. Ainoa, joka todella seisoo Ralphin
sääntöjen takana on Possu, joka osoittautuu järkevimmäksi henkilöksi koko
saarella. Possu antaa neuvoja Ralphille ja takoo järkeä Ralphin päähän, kun
tämän tekee mieli heittää aivot narikkaan. Aluksi pienoisyhteiskunta toimii
siedettävästi, mutta sitten Jack ryhtyy itse päälliköksi ja alkaa hallita
saarta väkivalloin. Lopulta Ralph on yksin kaikkia muita vastaan.
Kirja on
täynnä vertauskuvia, joita on helppo tulkita pitkin matkaa. Itse tarina
kokonaisuudessaan kuvaa ihmisten käyttäytymistä yhteiskunnassa: halutaan
sääntöjä ja yritetään olla järkeviä, mutta samalla julmuus ja
välinpitämättömyys puskevat esiin aivan vahingossa ja ihmisyyden rajat
katoavat. Myös saarella asuvat pojat ovat lopulta sikoja oikeiden sikojen
joukossa.
Lisäksi
löytyy joukko muita vertauskuvia, jotka osaltaan täydentävät kokonaiskuvaa. Saari
on rajattu alue, joten kukaan ei pääse pakenemaan. Poikien löytämän kaunis
simpukka on demokratian ja järjestyksen merkki, kunnes se tuhotaan. Merkittävin
symboli on kenties Peto, joka on mielestäni olennaisin pahuuden ruumiillistuma
kirjassa. Metsässä lymyävä Peto lietsoo pelkoa ensin pienimpien lasten
mielikuvituksessa. Vaikka Pedon läsnäolo aluksi kielletään, pelko leviää muihinkin
ja sitten ollaankin jo Petoa etsimässä ja antamassa sille lahjoja. Peto oli
kuitenkin ihminen itse.
”Kylläisinä ne laskeutuivat hänen hikeä pursuavalle iholleen ja sammuttivat janonsa. Ne ryömivät kutittaen hänen sieraimiensa alla ja loikkivat kuin sirkat hänen reisillään. Ne olivat mustia ja vihreänhohtoisia, ja niitä oli lukematon määrä. Ja Simonin edessä Kärpästen Herra roikkui virnistellen seipäänsä kärjessä.”
s. 179
Simon oli
pojista se, joka ymmärsi pahuuden tulevan ihmisistä ja epäili pedon todella
olevan olemassa. Kun hän sitten sianmetsästysreissun lopuksi jäi yksin metsään,
hän koki houretilassaan hetken, jossa Kärpästen herra puhui hänelle. Se sanoi
ääneen Simonin ajatukset: että Simon oli tiennyt, missä Peto piileksi ja että
se odottaisi häntä, kun hän menisi alas muiden luo. Se oli oikeassa, sillä
palatessaan heimon luo hän sai surmansa. Tämä oli olennaisin kohta kirjassa, ja
siinä selvisi koko tarinan ydin.
